Kun mikään ei riitä

Varoitus, sisältää avautumista mielenterveyden ongelmista, joten jos toisen ihmisen ahdistus tai jo korniksikin käsitteeksi muodostunut keittiöpsykologia aiheuttavat sinulle sietämätöntä ahdistusta etkä kestä niistä lukea, tai et toivo otsaryppyjesi vahvistuvan entisestään, ole hyvä ja scrollaa itsesi toisaalle. 

Kärsin viime sunnuntaina poikkeuksellisen ärhäkästä ahdistuksesta. Joku voisi väittää minun poteneen krapulaa. Ehkä se sitten olikin sitä. Siinä tapauksessa paha olo vaan ilmeni henkisesti. 

Minua muistettiin sunnuntaina lukuisilla syntymäpäiväonnitteluilla ystävien, kavereiden ja tuttavien toimesta. Pikkusiskoni oli leiponut kakun ja äiti valmistanut lapsuuden lempiruokaani katkarapusalaattia. Olin viettänyt edellisen illan ja yön hyvässä seurassa, tavaten uusia ihmisiä. Mansikkapellollakin oli tullut samaisena päivänä käytyä. Sunnuntaina napsahti tilille pieni synttärimuistiainen isältä - minkä muistelu huvittaa itseasiassa nytkin, kun kuulin että itse onnittelut olivat whatsapissa aluksi menneet väärälle tyttärelle eli siskolleni. Joo, naureskelu toimii hyvänä defenssinä, vaikka oikeasti mietin hetken että no niin, nytkö se sit pitää iskän muistista alkaa huolestua. Jossain määrin hänellä kuitenkin hoksottimet vielä toimivat – olihan hän todennut siskollenikin että “mietinkin mitä se Anni tekee jo tähän aikaan hereillä”. Kello oli siis 12 päivällä. Kiitti vaan iskä. :D 

Ja sivuhuomautuksena niille, jotka eivät minua niin hyvin tunne; mukavuudenhaluisena paskiaisena, mä siis tuppaan nukkua melko myöhään, aina kun siihen vain koituu mahdollisuus. 

Voisi siis olettaa, että viimeistään siinä sunnuntaina oma mieliala olisi vähintäänkin tyydyttävä, ellei jopa sangen mukava. Ja kattia kanssa. Päinvastoin; pohdiskelin kuumeisesti ja taukoamatta, että miten tästä olotilasta pääsisi eroon – ahdistuksesta, joka esti minua hengittämästä normaalisti. Noh, sillalta hyppäämisen, röökin kiskomisen, panikoimisen, tai minkään muun mieleen juolahtaneen huonon vaihtoehdon sijasta, varmaankin pistämällä stoppi niille ajatuksille, jotka ruokkivat minun ahdistustani kuin joulukinkuksi päätyvää sikapoloista.  

(Hienoa Anni, edistystä - tiedostat ahdistuksen johtuvan ajatuksista, joiden vaikutusta itseesi ja oloosi, voit säädellä muuntamalla tapaasi suhtautua ja reagoida niihin ajatuksiin.) 

Mitä nämä ajatukset sitten olivat? No ensinnäkin, sen sijaan, että olisin puhtaasti keskittynyt saamiini onnitteluihin ja siten minua muistaviin ihaniin ihmisiin, aivoni olivat päättäneet fokusoitua havaitsemaan ne ihmiset, jotka jättivät onnittelematta. Ne jotka eivät sanoneet mitään. Mitä helvettiä aivot? “No sitä helvettiä, että kyltymätön tarpeesi tulla hyväksytyksi havaitsee tietenkin kaikki potentiaaliset hyväksynnän lähteet, joiden suunnalta ei nyt kuitenkaan heru yhtään mitään, joten obviously sulla seuraa siitä paniikki.” 

Toisin sanoen, sunnuntainen ahdistukseni kumpusi siitä tunteesta, että jokainen sellainen henkilö, jolta jossain määrin toivoin tai odotin onnitteluja, viestitti hiljaisuudellaan sitä, että olen ärsyttävä, kuvottava, typerä, rasittava tai muuten vaan sellainen tyyppi, jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Tai, että olen toiminut heitä kohtaan jotenkin todella väärin. Persona non grata, sanoisi äitini.  

Otetaas tähän väliin vähän kommenttia järjen ääneltä: first of all, tiedostan, miten onnekas olen, kun mun elämään on siunaantunut ja tarttunut elämäni varrella niin huiketa, ihania ihmisiä, ja mä ilahdun joka kerta siitä, kun joku vähemmän tuttu lähestyy vaikkapa instagramin puolella, ihan sama vaikka se tapahtuiskin vaan kerran vuodessa. Se ilahduttaa enemmän kuin arvaattekaan. Maapallollamme on lukuisia yksinäisiä ihmisiä, joita ei välttämättä muista tai huomioi kukaan – ei edes heidän merkkipäivänään. Se että on ystäviä, tai ylipäätään ympärillä ihmisiä, jotka muistavat sinut, ei ole itsestäänselvyys - tiedän tämän omastakin kokemuksesta. On ollut ajanjakso, jolloinka mulla ei ollut ketään, johon olisin voinut ottaa yhteyttä. Ei ketään, jota olisin voinut nimetä ystäväkseni. Kun taas nykyään tuntuu ettei tahdo riittää aika kaikille itselle tärkeille ihmisille. Eli toden totta, olen todella kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka vietän ystäväni tai kaverini kanssa, mitä termiä nyt tykkääkään käyttää.

Toisekseen, kuinkahan monen syntymäpäivät ovat itselle käyneet ilmi instagram-tarinoiden tai -julkaisujen kautta, joihin kuitenkin olen jättänyt reagoimatta – en siksi, että sille olisi mitään varsinaista syytä, vaan yksinkertaisesti hajamielisyyttäni, tai siksi, että en ole kokenut kyseisen ihmisen odottavan juuri minulta onnitteluja. Tai milloinka olen katsonut jotakuta ihmistä ja tuumannut että on kyllä niin rasauttava tyyppi että en vitussa onnittele? No en kyllä koskaan. Ja kuinka monen synttäreihin olen havahtunut harmituksissani jälkikäteen, kehtaamatta kuitenkaan enää myöhässä mennä onnittelemaan? Liian monen. Joten minkä ihmeen takia olen yhtäkkiä muka niin vakuuttunut siitä, että kaikki minut “unohtaneet” vihaavat minua niin paljon että voisivat perustaa jonkun yhteisen vihakerhon minun vihaamista varten ja suunnittelevat yhdessä viskovansa kananmunia minun ikkunaani?

Olin hyvin lähellä laittaa sunnuntaina viestiä eräälle tutulleni, kysyäkseni “asteikolla 0-10, kuinka ärsyttävä mielestäsi olen?”. Ei luojan mutta ihan vaan itseni kiitos, en laittanut. Koska loppujen lopuksi, ihan sama mitä tuohon olisin saanut vastaukseksi.  Vaikka olisin saanut vastaukseksi “0” tai “mutta Anni, et sinä ole mielestäni ärsyttävä”, tai “10”, tai “ei tuo asteikko edes riitä, niin ärsyttävä olet”, ongelma olisi edelleenkin se, että olen kokenut tarpeelliseksi kysyä moista, ja saada jotenkin vakuuttelua siitä, että en ole henkilön x mielestä ärsyttävä. Tässä kohtaa minun täytyisi ymmärtää se, että on ihan ok olla ärsyttävä jonkun mielestä - siinä tapauksessa meidän kemiat tai luonteet eivät vaan mätsää. Se, että vaikka minä pitäisin jotain yksilöä ärsyttävänä, on mun subjektiivinen kokemus - ”ärsyttävä” ei ole kenenkään yksilön ominainen, autenttinen piirre. Mun ei tarvitse ajatella olevani jotenkin epäonnistunut tai huono yksilö sen takia, jos joku pitää minua ärsyttävänä. Tällä planeetalla tuskin lienee ihmistä, josta kaikki pitäisivät, jota kukaan ei pitäisi edes hieman ärsyttävänä. Mun ei tarvitse olla kaikille mieliksi, enkä mä voi olla kaikille mieliksi. 

Tiedän, ainakin jossain määrin, mistä kaikki nämä omat epävarmuudet juontavat. Tai sitten en – voin esittää vain arvauksia siitä, mitkä tapahtumat tai ketkä ihmiset elämässäni ovat edesauttaneet tämän epävarmuuden kehityskulkua, mutta kukaan ei voi millään varmuudella sanoa, etteikö musta olisi kehittynyt ihan yhtä epävarmaa (tai vainoharhaista ja yliajatteluun taipuvaista) yksilöä ilman näitä tapahtumia tai ihmisiä. En koe missään määrin hedelmälliseksi pohtia, “kenen syytä tämä on”. Jos näin ajattelemalla löytäisinkin jonkun syntipukin, kuormittuisin vain sen vihan ja kiukun alle, kun en voisi tehdä sillä tiedolla mitään. Sen sijaan yritän epävarmuuden iskiessä miettiä, onko omissa ajatuksissani tai reagointitavoissani joitakin rutiininomaisia vinoumia, jotka minun kannattaisi kyseenalaistaa, ja joiden tilalle voisin pohtia uusia, niin sanotusti terveempiä ajattelu- ja reagointitapoja. 

Minun oli tarkoitus kirjoittaa sekä julkaista tämä jo tämän viikon maanantaina (jolloin btw mieliala oli huomattavasti kohentuneempi sitten sunnuntain), mutta erään nimeltä mainitsemattoman Roope Salmisen sanoin täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö - siis tekemistä. Enkä kiirehtinyt tämän kanssa siitäkään syystä, että olin tullut jo kertaalleen siihen lopputulemaan, että en minä tätä kuitenkaan kehtaa julkaista. Koska jokuhan varmaan pitää minua nolona, ärsyttävänä, outona, tai jollain vastaavalla adjektiivilla kuvailtavana, viimeistään tämän luettuaan. Ja tämähän taas kääntyi lisäboostiksi kirjoittaa ja julkaista tämä, koska en voi loputtomiin elää puntaroiden jokaisen sanomani tai tekemäni kannattavuutta sen perusteella, laukaiseeko se mahdollisesti kanssaeläjissä ärsyyntymistä tai myötähäpeää minua kohtaan.

Ja ihan yksinkertaisesti siitäkin syystä päädyin tämän julkaisemaan, koska minun on jo pitkään tehnyt mieli jakaa ajatuksiani, puheen taikka tekstin muodossa – ja seuraavaksi löysinkin itseni pohtimasta; kirjoittavatko ihmiset enää blogeja? (Huomaatteko; tähänkin kätkeytyy ajatus siitä, onko se noloa, jos minä alan kirjoittaa blogia). 

Jos oot jaksanut tänne asti tekstiä, niin wau. Kiitos, I guess. Mut oliko tällä kaikella siis jokin pointti? Eipä varmaan. Eiköhän tässä tullut jo sen verran kliseitä, että en viitsi mitään muka-voimaannuttavia lausahduksia yrittää alkaa tähän loppuun vääntämään. Mutta siihen haluan kaikkia rohkaista, että mikäli havaitsette itsellänne joitakin pinttyneitä, itsellenne (ja epäsuorasti ympärillänne oleville) haitallisia ajattelu- tai reagointitapoja - niin pistäkää niille hanttiin. Ihan oikeasti. Niistä voi opetella myös pois.

Ja jotta maksimi kliseeraja täyttyisi, niin todetaan nyt vielä loppuun, että mä varmaan kuitenkin poistan tämän täältä pian. 

Vai poistanko?